Viimeisen kahden kuukauden aikana olemme tehneet muunmuassa seuraavia tempauksia:
- kirjoitettu ja viety julkisia vetoomuksia kaupunkitilaan
- liidutettu katukuvaan julkisia mielipidefoorumeita
- luotu vaihtoehtoisia undergroundnähtävyyksiä Kajaanista
- kannatettu Kajaanissa olevia asioita/ilmiöitä/ryhmiä
- tehty kolme videodokumenttia Kainuusta
- perfoiltu kaupungilla
- järjestetty Sunnuntaifiilis-tapahtuma Raatihuoneentorille
- otettu hengennostatusjulistekuvia Kajaanista
- luotu vaihtoehtoinen tarinakierros mp3-muodossa kaupungille
Paljon asioita. Paljon tapahtumaa. Paljon kaikkea. Paljon hyvää.
Nyt olemme siirtyneet teatterinäyttämön puolelle. Schwarzenegger ins Kainuu - Terminaattoreiden perilliset -esitystapahtuma on julkisesti nähtävillä helmikuun 18. alkaen. Infoa, kuvia, fiiliksiä ynnä muuta hudaa tiedossa näillekin palstoille!
tiistai 30. marraskuuta 2010
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Syysfiilis - hyvän elementit kaupungissa 2010
Tarinoita, satuja, eksistentialismia, näkymiä, meditatiivisuutta.. Kaupungissa näkyy, tuntuu, aistii, kuulee, kokee.
Paikkasidonnaisia näkymiä/tarinoita tarjolla. Just sulle!
Nappaa koneelle ja mp3-soittimeesi nuppineulojen takaa kymmenen näkymää/tarinaa Kajaanista ja mene kartan osoittamalle tarinapaikalle. Katso ohjeistettuun suuntaan. Paina play!
Kartta reittiohjeineen löytyy myös täältä.
Paikkasidonnaisia näkymiä/tarinoita tarjolla. Just sulle!
Nappaa koneelle ja mp3-soittimeesi nuppineulojen takaa kymmenen näkymää/tarinaa Kajaanista ja mene kartan osoittamalle tarinapaikalle. Katso ohjeistettuun suuntaan. Paina play!
Kartta reittiohjeineen löytyy myös täältä.
Näytä Syysfiilis - hyvän elementit kaupungissa suuremmalla kartalla
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
tiistai 9. marraskuuta 2010
Ohjaajuus, prosessi ja ihmisen vapaus
Voiko ihminen olla vapaa? Tämä kysymys on päilynyt mielessä likipitäen vuoden verran, välillä ilmoitellen olemassaolostaan äänekkäästi, välillä kaikuna takaraivossa, välillä totuttujen kaavojen täyttämillä aamutoimilla, välillä kanssakaupunkilaisten rukouksilla aamuyön asfaltista. Vastaukset varioivat ehdottoman kyllän ja ein välillä, mielentila päättää. Tai empatian tahto.
Kysymys vapaudesta on kysymys subjektin suhteesta vapauteen, suhteesta mahdolliseen (mentaaliseen ja/tai fyysiseen) vastavoimaan, joka estää olemasta vapaa jostakin. Vapaa itsestään, ympäristöstä, yhteiskunnasta, maailmankaikkeudesta, luteista, kissoista, koirista, kerrostaloista, finneistä, puhelimista, laskuista, universumeista, univeloista... Lista on jatkuva, paisuva äärettömyyksiin. Vapauden määrittelyjä on yhtä paljon kuin ihmisiäkin, joten on tyystin mahdotonta alkaa kategorisoimaan yhtä tiettyä vapautta. Toiselle jokin tietty vapauden ajatus, vaikkapa vapaus monetarismista, on unelmien täyttymys - toiselle pelkkä ajatus on viheliäinen vankila. Kenen vapaus on oikeampi, utelias subjekti kysyy.
Aloitellessani Fedjan suunnittelua viime lokakuussa aihe, oma kulma, vaihteli utopian mahdollisuudesta vapauden käsitteisiin. Muodostin teokselle oman väitteensä. Yksilön on toimittava oman vapautensa eteen. Ihminen voi olla vapaa yhteiskunnan säännöistä. Määrittelin vapaudeksi ystävyyden ja yhteisyyden universaalit arvot, ajatuksen vastarinnasta ja heterogeenisten hahmojen yhteisestä päämäärästä, yhteisestä vapaudesta. Vastavoimaksi kilpistyi työ, yksinäisyys, aikuisuus, kaavamaisuudet ja byrokratia - kaikki se, mistä yhteiskunta on rakentunut ja mitä se on nähtävästi pullollaan. Olen vilpittömän tyytyväinen työhön ja onnellinen koko prosessista alkuiduista kuoppajaisiin, hieno juttu, upeat työtoverit, loistava työryhmä.
En kuitenkaan malta olla ähisemättä tämän oman tai itseyden tai subjektin suhteesta vapauden näkemyksiin. Fedjan näkemys ja näyttämöllinen teesi oli omani. Tällaisessa lapsellisessa ja totalitaarivapaassa yhteiskunnassa haluan itse elää (toki Uspenskia kompaten). Allekirjoittaako väitettä useampi, on oma lukunsa. Oman aiheen ja omien väitteiden esittäminen on (minulle koulussa opetetun) teatterin ydin ja näin ollen helpompaa ja työtavoin ominaisempaa kuin kysymysten esittäminen. Mutta silti. Vaikka kuinka väittäisin yhtä, on olemassa vastaväite. Vastaväitteelle vastaväite, teesi, antiteesi ja niin edelleen. Eikä yhteen teokseen mahdu kuin kapea siivu. Ja mitä painaa yhden vapauden esittäminen maailmassa, jossa on lukematon määrä vapauksia?
Toisaalta, jos möläyttää oman vapautensa tai käsityksensä siitä, on ehkä kapoinen mahdollisuus siihen, että maailma, yksilö, ympäristö tai yhteisö tai yhteiskunta nytkähtää - ainakin hetkeksi - sitä kohti. Tai sitten joku esittää oman vapautensa ja taas edellämainitut nytkähtelevät. Joko toisiaan kohti tai erkaantuen. Mene ja tiedä. Kunhan tapahtuu jotain.
Puolentoista viikon kuluttua alkaa Schwarzeneggerin näyttämöllinen kausi. Tähän mennessä olemme katsastaneet Kainuuta ja Kajaania mahdollisuuksien, uskon ja unelmien kenttänä: mitä täällä voisi tehdä, kuinka saada hiukan valontapaista tähän kaupunkiin, kuinka saisi ihmiset aktivoitumaan oman ympäristönsä eteen. Kaikki nämä ovat nivellettävissä sekä unelmien että edellämainitun vapauden yläotsakkeen alle. Jos yhteiskunta toimii omalla logiikallaan ja kaupunki tämän logiikan orjallisena noudattajana, voiko yksilö tai yhteisö kaupungissa toimia ainakin hetken ominpäin, olla aktiivinen toimija? Vapaana näkemään toisin, ympäristönsä mahdollisuuksien ja uskon kenttänä? Hyvien, kauniiden tarinoiden syleilemänä? Jos epäusko on kaupungin suurin synti, kuinka tästä epäuskosta päästään vapaaksi, kohti uskoa? Miten tätä ilmentää näyttämöllä? Olen tätä aiemminkin pohtinut, mutta jatkan pohdiskeluja, nyt ohjaajuuden tuulisilta näkymiltä.
Huomaan kiertäväni kuumaa puuroa, jonka voisilmässä on vapauden leima. Palaan jatkuvasti uskon, unelmien ja utopioiden kentästä vapauteen. Yksilön vapauteen kaupungissa, yhteisön vapauteen maakunnassa, kaupungin vapauteen maassa. Hiljaisesta hyväksymisestä kohti vapauden vastarintaa. Painajaiskuvista kohti muutosta. Schwarzeneggerista kohti ihmistä. Näyttämökaudelle minulla on jo dramaturginen ja muodollinen runko. Näitä kohden lähdetään porskuttamaan. Ähinää syntyy taas siitä, mitä koulussa on alaisimella taottu: oma aihe, oma väite, omaomaoma. Kun projekti on ihmisistä kumpuavaa, muttei nojaa tyystin prosessikeskeisyyteen (jossa tunnen alati olevani tavattoman heikoilla jäillä), tulee näyttämöllinen ilmaisu, ohjaajan visio, nostamaan jälleen päätään. Ajatuksissa lokeroin Schwarzeneggerin vapaustrilogian keskimmäiseksi osaksi, trilogian päättävää osaa visioin jo. Huhhuh. Missä on ihminen? Missä yhteisö? Missä tekemisen riemu? Vision jalkoihin kellahtaneena, pää kyyryssä, vision iskuilta suojautuen.
Paradoksaalista jälleen: käsitellessä vapautta näyttämöllä ovat roolijaot kaikkea muuta kuin vapaat. Ohjaajalla on jokin runko, ajatus, kaari, voimien ja vastavoimien kenttä, johon kanssakulkeva työryhmä upottaa oman materiaalinsa. Teatteriprosessi ei näin ollen voine koskaan olla itsessään vapaa. Ei demokraattinen. Ei koskaan kaikkien yksilöiden vapauden symbioosi. Vaikka näyttämöllisyyden prosessi ja idea on jalostunut työryhmän havainnoista, on muoto, sisältö, kohdennus ja suunta useimmiten lopulta yhden tai harvan hyppysissä.
On toisaalta myös niin, että rajat tuovat ja tuottavat omanlaistaan vapautta, ohjaajan tuomat dramaturgiset raamit ilmaisullista selkeyttä ja luomisen kohdentamista.
Mutta on hitto vie tämä portinvartijan pesti vain aika kummallinen paikka. Räkänokkana liikenteessä, omia työtapoja kolutessa on tämä auteurismi iskostettu himpun liian syvälle nokkaan. Voiko sen yli nähdä? Kuinka ja miten kuunnella, ottaa huomioon ihmisten omat vapaudet ja tahtojen suunnat produktioita väännellessä? Missä menee vapauden prosessissa linjanvedot ja ovatko ne yhden ihmisen päätettävissä?
-Jonne-
Kysymys vapaudesta on kysymys subjektin suhteesta vapauteen, suhteesta mahdolliseen (mentaaliseen ja/tai fyysiseen) vastavoimaan, joka estää olemasta vapaa jostakin. Vapaa itsestään, ympäristöstä, yhteiskunnasta, maailmankaikkeudesta, luteista, kissoista, koirista, kerrostaloista, finneistä, puhelimista, laskuista, universumeista, univeloista... Lista on jatkuva, paisuva äärettömyyksiin. Vapauden määrittelyjä on yhtä paljon kuin ihmisiäkin, joten on tyystin mahdotonta alkaa kategorisoimaan yhtä tiettyä vapautta. Toiselle jokin tietty vapauden ajatus, vaikkapa vapaus monetarismista, on unelmien täyttymys - toiselle pelkkä ajatus on viheliäinen vankila. Kenen vapaus on oikeampi, utelias subjekti kysyy.
Aloitellessani Fedjan suunnittelua viime lokakuussa aihe, oma kulma, vaihteli utopian mahdollisuudesta vapauden käsitteisiin. Muodostin teokselle oman väitteensä. Yksilön on toimittava oman vapautensa eteen. Ihminen voi olla vapaa yhteiskunnan säännöistä. Määrittelin vapaudeksi ystävyyden ja yhteisyyden universaalit arvot, ajatuksen vastarinnasta ja heterogeenisten hahmojen yhteisestä päämäärästä, yhteisestä vapaudesta. Vastavoimaksi kilpistyi työ, yksinäisyys, aikuisuus, kaavamaisuudet ja byrokratia - kaikki se, mistä yhteiskunta on rakentunut ja mitä se on nähtävästi pullollaan. Olen vilpittömän tyytyväinen työhön ja onnellinen koko prosessista alkuiduista kuoppajaisiin, hieno juttu, upeat työtoverit, loistava työryhmä.
En kuitenkaan malta olla ähisemättä tämän oman tai itseyden tai subjektin suhteesta vapauden näkemyksiin. Fedjan näkemys ja näyttämöllinen teesi oli omani. Tällaisessa lapsellisessa ja totalitaarivapaassa yhteiskunnassa haluan itse elää (toki Uspenskia kompaten). Allekirjoittaako väitettä useampi, on oma lukunsa. Oman aiheen ja omien väitteiden esittäminen on (minulle koulussa opetetun) teatterin ydin ja näin ollen helpompaa ja työtavoin ominaisempaa kuin kysymysten esittäminen. Mutta silti. Vaikka kuinka väittäisin yhtä, on olemassa vastaväite. Vastaväitteelle vastaväite, teesi, antiteesi ja niin edelleen. Eikä yhteen teokseen mahdu kuin kapea siivu. Ja mitä painaa yhden vapauden esittäminen maailmassa, jossa on lukematon määrä vapauksia?
Toisaalta, jos möläyttää oman vapautensa tai käsityksensä siitä, on ehkä kapoinen mahdollisuus siihen, että maailma, yksilö, ympäristö tai yhteisö tai yhteiskunta nytkähtää - ainakin hetkeksi - sitä kohti. Tai sitten joku esittää oman vapautensa ja taas edellämainitut nytkähtelevät. Joko toisiaan kohti tai erkaantuen. Mene ja tiedä. Kunhan tapahtuu jotain.
Puolentoista viikon kuluttua alkaa Schwarzeneggerin näyttämöllinen kausi. Tähän mennessä olemme katsastaneet Kainuuta ja Kajaania mahdollisuuksien, uskon ja unelmien kenttänä: mitä täällä voisi tehdä, kuinka saada hiukan valontapaista tähän kaupunkiin, kuinka saisi ihmiset aktivoitumaan oman ympäristönsä eteen. Kaikki nämä ovat nivellettävissä sekä unelmien että edellämainitun vapauden yläotsakkeen alle. Jos yhteiskunta toimii omalla logiikallaan ja kaupunki tämän logiikan orjallisena noudattajana, voiko yksilö tai yhteisö kaupungissa toimia ainakin hetken ominpäin, olla aktiivinen toimija? Vapaana näkemään toisin, ympäristönsä mahdollisuuksien ja uskon kenttänä? Hyvien, kauniiden tarinoiden syleilemänä? Jos epäusko on kaupungin suurin synti, kuinka tästä epäuskosta päästään vapaaksi, kohti uskoa? Miten tätä ilmentää näyttämöllä? Olen tätä aiemminkin pohtinut, mutta jatkan pohdiskeluja, nyt ohjaajuuden tuulisilta näkymiltä.
Huomaan kiertäväni kuumaa puuroa, jonka voisilmässä on vapauden leima. Palaan jatkuvasti uskon, unelmien ja utopioiden kentästä vapauteen. Yksilön vapauteen kaupungissa, yhteisön vapauteen maakunnassa, kaupungin vapauteen maassa. Hiljaisesta hyväksymisestä kohti vapauden vastarintaa. Painajaiskuvista kohti muutosta. Schwarzeneggerista kohti ihmistä. Näyttämökaudelle minulla on jo dramaturginen ja muodollinen runko. Näitä kohden lähdetään porskuttamaan. Ähinää syntyy taas siitä, mitä koulussa on alaisimella taottu: oma aihe, oma väite, omaomaoma. Kun projekti on ihmisistä kumpuavaa, muttei nojaa tyystin prosessikeskeisyyteen (jossa tunnen alati olevani tavattoman heikoilla jäillä), tulee näyttämöllinen ilmaisu, ohjaajan visio, nostamaan jälleen päätään. Ajatuksissa lokeroin Schwarzeneggerin vapaustrilogian keskimmäiseksi osaksi, trilogian päättävää osaa visioin jo. Huhhuh. Missä on ihminen? Missä yhteisö? Missä tekemisen riemu? Vision jalkoihin kellahtaneena, pää kyyryssä, vision iskuilta suojautuen.
Paradoksaalista jälleen: käsitellessä vapautta näyttämöllä ovat roolijaot kaikkea muuta kuin vapaat. Ohjaajalla on jokin runko, ajatus, kaari, voimien ja vastavoimien kenttä, johon kanssakulkeva työryhmä upottaa oman materiaalinsa. Teatteriprosessi ei näin ollen voine koskaan olla itsessään vapaa. Ei demokraattinen. Ei koskaan kaikkien yksilöiden vapauden symbioosi. Vaikka näyttämöllisyyden prosessi ja idea on jalostunut työryhmän havainnoista, on muoto, sisältö, kohdennus ja suunta useimmiten lopulta yhden tai harvan hyppysissä.
On toisaalta myös niin, että rajat tuovat ja tuottavat omanlaistaan vapautta, ohjaajan tuomat dramaturgiset raamit ilmaisullista selkeyttä ja luomisen kohdentamista.
Mutta on hitto vie tämä portinvartijan pesti vain aika kummallinen paikka. Räkänokkana liikenteessä, omia työtapoja kolutessa on tämä auteurismi iskostettu himpun liian syvälle nokkaan. Voiko sen yli nähdä? Kuinka ja miten kuunnella, ottaa huomioon ihmisten omat vapaudet ja tahtojen suunnat produktioita väännellessä? Missä menee vapauden prosessissa linjanvedot ja ovatko ne yhden ihmisen päätettävissä?
-Jonne-
maanantai 8. marraskuuta 2010
Artivistik Story Projekt 2010
Tulossa pian. Tämän viikon nimissä. Tunnelmakuvia. Kuulokuvia. Tarinoita. Hyvän elementtejä Kajaanista. Lataa mp3-soittimeesi, nappaa kartta mukaan ja tee kierros kaupungilla!
 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)