Työttömyys, toivottomuus, epäluulo, epäusko, masennus, alkoholi, yleinen vittuuntuneisuus, turpakäräjät. Pitsajonot, rasismi, ennakkoluulot ja pullonpohja. Keskustelupalstat ja kuninkuusravit. Messiaat ja terminaattorit. Kuuloluuri ja ABC. Lääkärijonot ja lakkautukset. Tämäkö on koko kuvamme Kajaanista? Tässäkö se peili, jota haluamme ruokkia?
Sen sijaan, että keskittyisimme valittamaan yleistä toimettomuuttamme tai pakenisimme kapakkaan purnaamaan pikkutunneille maailman heikoimpia puolia ja luovimaan, kuinka niistä saisi aikaan aikansa kuumeisia kuvia, meidän on otettava nokka käteen ja kysyttävä itseltämme, mitä taide tai teatteri ylipäänsä voi tehdä tämän painajaiskuvan purkamiseksi – unelmien edesauttamiseksi ja jälleenrakentamiseksi.
Onhan toki niin, että maailmaa, yhteiskuntaa tai yhteisöä painajaiskuvien kautta perkaavat esitykset (olkoon teksti-, aihe-, muoto- tahi ryhmälähtöisiä) ovat paikallaan herättämään kipakkaa keskustelua ympäristöstään. Taide on aikansa peili, sanotaan. Näemme näyttämöllä itsemme, todetaan. Onpas poliittista, toden totta, hihkuu allekirjoittanut. Ja niin kai se on. Useimmat pysäyttävimmistä taidekokemuksista ovat syntyneet juuri tämän purkavan teoksen kautta. Mutta kuuluuko aina olla purkava?
Poliittinen päiväkahviseura on hersyvästi jyvitellyt edellä sivuamani purkavan ja rakentavan esityksen eroja. Purkava, ”murskaava” esitys, joka maalailee maailmanloppua ja pilkkoo analyyttisesti maailmaa osiin, tekee esityksestä usein yhteiskunnallisesti ’rankan’ tai ’kuuman’, älyllisesti hellivän. Rakentava esitys sitä vastoin
”vastaa kysymykseen siitä mitä meidän pitäisi nyt tehdä. Siksi se on aina naurunalainen, jotenkin naiivi, jopa nolo.” Purkavaa tai rakentavaa ei tarvitse mieltää asetettavaksi vastakkain, mutta ilmiö on helposti tunnistettavissa. Kärjistetyimmillään: kärhämästä syntyy draama, raunioiden rakentamisesta tai hyvään luotaavasta hippien hölinää.
On edesvastuutonta sivuuttaa Kajaanin moninaiset epäkohdat tyystin olankohautuksin. Kaupungissa kohtaa niin monen kerroksen syrjäytymistä ja itkijäeukkoa, että paniikki iskee, epäusko syö ja murhekaanoniin tekisi mieli liittyä. Tulee kädetön olo. Epävarma. Holtiton. Myös ammatinvalintakysymyksissä. Taide, teatteri, miksi, mitä varten, kenelle? Taidetta taiteen itsensä vai yhteisönsä vuoksi? Yhteisön ongelmien kohtaamiseen, peilaamiseen, maailmanlopun profetiaan? Poliittisen, yhteiskunnallisen käsiteviidakon märehtimiseen? Kollegaseurassa punaviinipäissään maailmanparantamiseen? Onko yhtälailla aluepoliittinen statement vääntää rakennemuutosalueilla kepeästi Akkarallia, kuin hampaat irvessä uudelleentulkintaa Macbethista? Ongelmien karkottamista vai huolien peilaamista? Ja kas, kuinka pieni pian onkaan taide, taide poloinen. Alati hukkuva iäisiin kysymyksiin.
Jos jotakin teatteri voi ajassa tehdä, niin uskoa. Uskoa unelmointiin, uskoa utopioihin, olla rohkeasti nolo ja naiivi, lausua ääneen tämä ja heittää muilla määrittelyillä vesilintuja. Itse uskominenkin on naiivia nykyään. Myös minä olen nyt naiivi ja nolo ja sanoitan oman unelmaesityksen tänä päivänä:
Tämä unelmaesitys ei hae kärhämää, ei luo draamaa. Jos teatterilla on oltava vastavoima, on se kuva tai peili ensimmäisessä kappaleessa valottamasta maailmanlopun kuvasta, epäuskon kuvasta. Tämä esitys on esitys vain siksi, että sitä esitetään teatterikontekstissa ja sillä on alku ja loppu. Normaalia katsomorakennetta ei ole. Klubipöydät ja tunnelmakynttilät. Pöytäteatteria. Taide liudentuu yhdessäoloksi, esitys tapahtumaksi, näyttelijä kohdattavaksi, näyttämö uskoksi, dramaturgia uskon kuviksi. Tästä on unelma tehty. Jaetaan uskon hetki. Se, mitä löytyy tämän epäuskon takaa.
Paradoksaalista sinänsä, pieni dramaturgi pääkopassa penää tämän tästä näyttämöllistä rähinää. Että jos aihe on usko, näytetään sitten sitä epäuskoakin saatana: ensimmäiseksi kuvaksi Kajaanin vaakuna ja kaikille ilmastointiteippiä naamariin ja pitelemään sitä vaakunaa perkele. Siinäpä on sitä resonanssia sitten, peilikuvaa katsojille, metaforia ja pureksittavaa semiootikoille.
Dramaattinen lähtökohta. Mahdollinen sinänsä. Mielenkiintoiseksi dramaturgin tahdon tekeekin se olettamus, että päästäkseen kohti hyvää ja rakentavaa ja hellää ja kaunista ja hellivää ja rakastavaa ja syleilevää meidän on ensin näytettävä sen vastakohta, välähdys jostain epäuskon siemenestä, hiljaisesta hyväksymisestä tai mistä tahansa. Uskoa ei ole ilman epäuskoa. Mutta menettääkö teatteri merkityksensä, mikäli tätä epäuskoa ei näytä? Siis jos paukkaa suoraan tähän ”draamattomaan” uskonkavalkadiin Kajaanissa - unelmiin ja utopioihin - tulisiko törmänneeksi pian huoleen siitä, että on tyystin sivuuttanut kaikki mahdolliset epäkohdat ja yhteisön huolet, joita on elämänsä läpi jokaisen pubiruusun, takkutukan, kirjastonhoitajan ja paperimiehen silmissä nähnyt? Omistanikin.
Terminaattorit ja kuvat dystopiasta ovat historiaa. Tähän on uskottava, Kajaaniin on uskottava, kajaanilaisuuteen on uskottava, itseen on uskottava. Meihin on uskottava. Tällainen ajattelu on helposti lokeroitavissa hippeilyksi, hiihtelyksi, marginaaliksi tai outoiluksi. Lokeroikoot ilkeämielisimmät, ei niin väliksi.
Sillä olemme mitä olemme, koska juuri niin pitää olla. Ihmisiä unelminemme uskon kaupungissa.
-Jonne-
