 |
| Raatihuoneentorin web-kamerasta |
 |
| Tekijäpossea, foton otti Keräsen Elias |
 |
| Hyvää joulua! T: Arskat |
tiistai 21. joulukuuta 2010
Jouluterveisiä Kajaanista!
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
tiistai 30. marraskuuta 2010
Aktivismin summausta
Viimeisen kahden kuukauden aikana olemme tehneet muunmuassa seuraavia tempauksia:
- kirjoitettu ja viety julkisia vetoomuksia kaupunkitilaan
- liidutettu katukuvaan julkisia mielipidefoorumeita
- luotu vaihtoehtoisia undergroundnähtävyyksiä Kajaanista
- kannatettu Kajaanissa olevia asioita/ilmiöitä/ryhmiä
- tehty kolme videodokumenttia Kainuusta
- perfoiltu kaupungilla
- järjestetty Sunnuntaifiilis-tapahtuma Raatihuoneentorille
- otettu hengennostatusjulistekuvia Kajaanista
- luotu vaihtoehtoinen tarinakierros mp3-muodossa kaupungille
Paljon asioita. Paljon tapahtumaa. Paljon kaikkea. Paljon hyvää.
Nyt olemme siirtyneet teatterinäyttämön puolelle. Schwarzenegger ins Kainuu - Terminaattoreiden perilliset -esitystapahtuma on julkisesti nähtävillä helmikuun 18. alkaen. Infoa, kuvia, fiiliksiä ynnä muuta hudaa tiedossa näillekin palstoille!
- kirjoitettu ja viety julkisia vetoomuksia kaupunkitilaan
- liidutettu katukuvaan julkisia mielipidefoorumeita
- luotu vaihtoehtoisia undergroundnähtävyyksiä Kajaanista
- kannatettu Kajaanissa olevia asioita/ilmiöitä/ryhmiä
- tehty kolme videodokumenttia Kainuusta
- perfoiltu kaupungilla
- järjestetty Sunnuntaifiilis-tapahtuma Raatihuoneentorille
- otettu hengennostatusjulistekuvia Kajaanista
- luotu vaihtoehtoinen tarinakierros mp3-muodossa kaupungille
Paljon asioita. Paljon tapahtumaa. Paljon kaikkea. Paljon hyvää.
Nyt olemme siirtyneet teatterinäyttämön puolelle. Schwarzenegger ins Kainuu - Terminaattoreiden perilliset -esitystapahtuma on julkisesti nähtävillä helmikuun 18. alkaen. Infoa, kuvia, fiiliksiä ynnä muuta hudaa tiedossa näillekin palstoille!
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Syysfiilis - hyvän elementit kaupungissa 2010
Tarinoita, satuja, eksistentialismia, näkymiä, meditatiivisuutta.. Kaupungissa näkyy, tuntuu, aistii, kuulee, kokee.
Paikkasidonnaisia näkymiä/tarinoita tarjolla. Just sulle!
Nappaa koneelle ja mp3-soittimeesi nuppineulojen takaa kymmenen näkymää/tarinaa Kajaanista ja mene kartan osoittamalle tarinapaikalle. Katso ohjeistettuun suuntaan. Paina play!
Kartta reittiohjeineen löytyy myös täältä.
Paikkasidonnaisia näkymiä/tarinoita tarjolla. Just sulle!
Nappaa koneelle ja mp3-soittimeesi nuppineulojen takaa kymmenen näkymää/tarinaa Kajaanista ja mene kartan osoittamalle tarinapaikalle. Katso ohjeistettuun suuntaan. Paina play!
Kartta reittiohjeineen löytyy myös täältä.
Näytä Syysfiilis - hyvän elementit kaupungissa suuremmalla kartalla
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
tiistai 9. marraskuuta 2010
Ohjaajuus, prosessi ja ihmisen vapaus
Voiko ihminen olla vapaa? Tämä kysymys on päilynyt mielessä likipitäen vuoden verran, välillä ilmoitellen olemassaolostaan äänekkäästi, välillä kaikuna takaraivossa, välillä totuttujen kaavojen täyttämillä aamutoimilla, välillä kanssakaupunkilaisten rukouksilla aamuyön asfaltista. Vastaukset varioivat ehdottoman kyllän ja ein välillä, mielentila päättää. Tai empatian tahto.
Kysymys vapaudesta on kysymys subjektin suhteesta vapauteen, suhteesta mahdolliseen (mentaaliseen ja/tai fyysiseen) vastavoimaan, joka estää olemasta vapaa jostakin. Vapaa itsestään, ympäristöstä, yhteiskunnasta, maailmankaikkeudesta, luteista, kissoista, koirista, kerrostaloista, finneistä, puhelimista, laskuista, universumeista, univeloista... Lista on jatkuva, paisuva äärettömyyksiin. Vapauden määrittelyjä on yhtä paljon kuin ihmisiäkin, joten on tyystin mahdotonta alkaa kategorisoimaan yhtä tiettyä vapautta. Toiselle jokin tietty vapauden ajatus, vaikkapa vapaus monetarismista, on unelmien täyttymys - toiselle pelkkä ajatus on viheliäinen vankila. Kenen vapaus on oikeampi, utelias subjekti kysyy.
Aloitellessani Fedjan suunnittelua viime lokakuussa aihe, oma kulma, vaihteli utopian mahdollisuudesta vapauden käsitteisiin. Muodostin teokselle oman väitteensä. Yksilön on toimittava oman vapautensa eteen. Ihminen voi olla vapaa yhteiskunnan säännöistä. Määrittelin vapaudeksi ystävyyden ja yhteisyyden universaalit arvot, ajatuksen vastarinnasta ja heterogeenisten hahmojen yhteisestä päämäärästä, yhteisestä vapaudesta. Vastavoimaksi kilpistyi työ, yksinäisyys, aikuisuus, kaavamaisuudet ja byrokratia - kaikki se, mistä yhteiskunta on rakentunut ja mitä se on nähtävästi pullollaan. Olen vilpittömän tyytyväinen työhön ja onnellinen koko prosessista alkuiduista kuoppajaisiin, hieno juttu, upeat työtoverit, loistava työryhmä.
En kuitenkaan malta olla ähisemättä tämän oman tai itseyden tai subjektin suhteesta vapauden näkemyksiin. Fedjan näkemys ja näyttämöllinen teesi oli omani. Tällaisessa lapsellisessa ja totalitaarivapaassa yhteiskunnassa haluan itse elää (toki Uspenskia kompaten). Allekirjoittaako väitettä useampi, on oma lukunsa. Oman aiheen ja omien väitteiden esittäminen on (minulle koulussa opetetun) teatterin ydin ja näin ollen helpompaa ja työtavoin ominaisempaa kuin kysymysten esittäminen. Mutta silti. Vaikka kuinka väittäisin yhtä, on olemassa vastaväite. Vastaväitteelle vastaväite, teesi, antiteesi ja niin edelleen. Eikä yhteen teokseen mahdu kuin kapea siivu. Ja mitä painaa yhden vapauden esittäminen maailmassa, jossa on lukematon määrä vapauksia?
Toisaalta, jos möläyttää oman vapautensa tai käsityksensä siitä, on ehkä kapoinen mahdollisuus siihen, että maailma, yksilö, ympäristö tai yhteisö tai yhteiskunta nytkähtää - ainakin hetkeksi - sitä kohti. Tai sitten joku esittää oman vapautensa ja taas edellämainitut nytkähtelevät. Joko toisiaan kohti tai erkaantuen. Mene ja tiedä. Kunhan tapahtuu jotain.
Puolentoista viikon kuluttua alkaa Schwarzeneggerin näyttämöllinen kausi. Tähän mennessä olemme katsastaneet Kainuuta ja Kajaania mahdollisuuksien, uskon ja unelmien kenttänä: mitä täällä voisi tehdä, kuinka saada hiukan valontapaista tähän kaupunkiin, kuinka saisi ihmiset aktivoitumaan oman ympäristönsä eteen. Kaikki nämä ovat nivellettävissä sekä unelmien että edellämainitun vapauden yläotsakkeen alle. Jos yhteiskunta toimii omalla logiikallaan ja kaupunki tämän logiikan orjallisena noudattajana, voiko yksilö tai yhteisö kaupungissa toimia ainakin hetken ominpäin, olla aktiivinen toimija? Vapaana näkemään toisin, ympäristönsä mahdollisuuksien ja uskon kenttänä? Hyvien, kauniiden tarinoiden syleilemänä? Jos epäusko on kaupungin suurin synti, kuinka tästä epäuskosta päästään vapaaksi, kohti uskoa? Miten tätä ilmentää näyttämöllä? Olen tätä aiemminkin pohtinut, mutta jatkan pohdiskeluja, nyt ohjaajuuden tuulisilta näkymiltä.
Huomaan kiertäväni kuumaa puuroa, jonka voisilmässä on vapauden leima. Palaan jatkuvasti uskon, unelmien ja utopioiden kentästä vapauteen. Yksilön vapauteen kaupungissa, yhteisön vapauteen maakunnassa, kaupungin vapauteen maassa. Hiljaisesta hyväksymisestä kohti vapauden vastarintaa. Painajaiskuvista kohti muutosta. Schwarzeneggerista kohti ihmistä. Näyttämökaudelle minulla on jo dramaturginen ja muodollinen runko. Näitä kohden lähdetään porskuttamaan. Ähinää syntyy taas siitä, mitä koulussa on alaisimella taottu: oma aihe, oma väite, omaomaoma. Kun projekti on ihmisistä kumpuavaa, muttei nojaa tyystin prosessikeskeisyyteen (jossa tunnen alati olevani tavattoman heikoilla jäillä), tulee näyttämöllinen ilmaisu, ohjaajan visio, nostamaan jälleen päätään. Ajatuksissa lokeroin Schwarzeneggerin vapaustrilogian keskimmäiseksi osaksi, trilogian päättävää osaa visioin jo. Huhhuh. Missä on ihminen? Missä yhteisö? Missä tekemisen riemu? Vision jalkoihin kellahtaneena, pää kyyryssä, vision iskuilta suojautuen.
Paradoksaalista jälleen: käsitellessä vapautta näyttämöllä ovat roolijaot kaikkea muuta kuin vapaat. Ohjaajalla on jokin runko, ajatus, kaari, voimien ja vastavoimien kenttä, johon kanssakulkeva työryhmä upottaa oman materiaalinsa. Teatteriprosessi ei näin ollen voine koskaan olla itsessään vapaa. Ei demokraattinen. Ei koskaan kaikkien yksilöiden vapauden symbioosi. Vaikka näyttämöllisyyden prosessi ja idea on jalostunut työryhmän havainnoista, on muoto, sisältö, kohdennus ja suunta useimmiten lopulta yhden tai harvan hyppysissä.
On toisaalta myös niin, että rajat tuovat ja tuottavat omanlaistaan vapautta, ohjaajan tuomat dramaturgiset raamit ilmaisullista selkeyttä ja luomisen kohdentamista.
Mutta on hitto vie tämä portinvartijan pesti vain aika kummallinen paikka. Räkänokkana liikenteessä, omia työtapoja kolutessa on tämä auteurismi iskostettu himpun liian syvälle nokkaan. Voiko sen yli nähdä? Kuinka ja miten kuunnella, ottaa huomioon ihmisten omat vapaudet ja tahtojen suunnat produktioita väännellessä? Missä menee vapauden prosessissa linjanvedot ja ovatko ne yhden ihmisen päätettävissä?
-Jonne-
Kysymys vapaudesta on kysymys subjektin suhteesta vapauteen, suhteesta mahdolliseen (mentaaliseen ja/tai fyysiseen) vastavoimaan, joka estää olemasta vapaa jostakin. Vapaa itsestään, ympäristöstä, yhteiskunnasta, maailmankaikkeudesta, luteista, kissoista, koirista, kerrostaloista, finneistä, puhelimista, laskuista, universumeista, univeloista... Lista on jatkuva, paisuva äärettömyyksiin. Vapauden määrittelyjä on yhtä paljon kuin ihmisiäkin, joten on tyystin mahdotonta alkaa kategorisoimaan yhtä tiettyä vapautta. Toiselle jokin tietty vapauden ajatus, vaikkapa vapaus monetarismista, on unelmien täyttymys - toiselle pelkkä ajatus on viheliäinen vankila. Kenen vapaus on oikeampi, utelias subjekti kysyy.
Aloitellessani Fedjan suunnittelua viime lokakuussa aihe, oma kulma, vaihteli utopian mahdollisuudesta vapauden käsitteisiin. Muodostin teokselle oman väitteensä. Yksilön on toimittava oman vapautensa eteen. Ihminen voi olla vapaa yhteiskunnan säännöistä. Määrittelin vapaudeksi ystävyyden ja yhteisyyden universaalit arvot, ajatuksen vastarinnasta ja heterogeenisten hahmojen yhteisestä päämäärästä, yhteisestä vapaudesta. Vastavoimaksi kilpistyi työ, yksinäisyys, aikuisuus, kaavamaisuudet ja byrokratia - kaikki se, mistä yhteiskunta on rakentunut ja mitä se on nähtävästi pullollaan. Olen vilpittömän tyytyväinen työhön ja onnellinen koko prosessista alkuiduista kuoppajaisiin, hieno juttu, upeat työtoverit, loistava työryhmä.
En kuitenkaan malta olla ähisemättä tämän oman tai itseyden tai subjektin suhteesta vapauden näkemyksiin. Fedjan näkemys ja näyttämöllinen teesi oli omani. Tällaisessa lapsellisessa ja totalitaarivapaassa yhteiskunnassa haluan itse elää (toki Uspenskia kompaten). Allekirjoittaako väitettä useampi, on oma lukunsa. Oman aiheen ja omien väitteiden esittäminen on (minulle koulussa opetetun) teatterin ydin ja näin ollen helpompaa ja työtavoin ominaisempaa kuin kysymysten esittäminen. Mutta silti. Vaikka kuinka väittäisin yhtä, on olemassa vastaväite. Vastaväitteelle vastaväite, teesi, antiteesi ja niin edelleen. Eikä yhteen teokseen mahdu kuin kapea siivu. Ja mitä painaa yhden vapauden esittäminen maailmassa, jossa on lukematon määrä vapauksia?
Toisaalta, jos möläyttää oman vapautensa tai käsityksensä siitä, on ehkä kapoinen mahdollisuus siihen, että maailma, yksilö, ympäristö tai yhteisö tai yhteiskunta nytkähtää - ainakin hetkeksi - sitä kohti. Tai sitten joku esittää oman vapautensa ja taas edellämainitut nytkähtelevät. Joko toisiaan kohti tai erkaantuen. Mene ja tiedä. Kunhan tapahtuu jotain.
Puolentoista viikon kuluttua alkaa Schwarzeneggerin näyttämöllinen kausi. Tähän mennessä olemme katsastaneet Kainuuta ja Kajaania mahdollisuuksien, uskon ja unelmien kenttänä: mitä täällä voisi tehdä, kuinka saada hiukan valontapaista tähän kaupunkiin, kuinka saisi ihmiset aktivoitumaan oman ympäristönsä eteen. Kaikki nämä ovat nivellettävissä sekä unelmien että edellämainitun vapauden yläotsakkeen alle. Jos yhteiskunta toimii omalla logiikallaan ja kaupunki tämän logiikan orjallisena noudattajana, voiko yksilö tai yhteisö kaupungissa toimia ainakin hetken ominpäin, olla aktiivinen toimija? Vapaana näkemään toisin, ympäristönsä mahdollisuuksien ja uskon kenttänä? Hyvien, kauniiden tarinoiden syleilemänä? Jos epäusko on kaupungin suurin synti, kuinka tästä epäuskosta päästään vapaaksi, kohti uskoa? Miten tätä ilmentää näyttämöllä? Olen tätä aiemminkin pohtinut, mutta jatkan pohdiskeluja, nyt ohjaajuuden tuulisilta näkymiltä.
Huomaan kiertäväni kuumaa puuroa, jonka voisilmässä on vapauden leima. Palaan jatkuvasti uskon, unelmien ja utopioiden kentästä vapauteen. Yksilön vapauteen kaupungissa, yhteisön vapauteen maakunnassa, kaupungin vapauteen maassa. Hiljaisesta hyväksymisestä kohti vapauden vastarintaa. Painajaiskuvista kohti muutosta. Schwarzeneggerista kohti ihmistä. Näyttämökaudelle minulla on jo dramaturginen ja muodollinen runko. Näitä kohden lähdetään porskuttamaan. Ähinää syntyy taas siitä, mitä koulussa on alaisimella taottu: oma aihe, oma väite, omaomaoma. Kun projekti on ihmisistä kumpuavaa, muttei nojaa tyystin prosessikeskeisyyteen (jossa tunnen alati olevani tavattoman heikoilla jäillä), tulee näyttämöllinen ilmaisu, ohjaajan visio, nostamaan jälleen päätään. Ajatuksissa lokeroin Schwarzeneggerin vapaustrilogian keskimmäiseksi osaksi, trilogian päättävää osaa visioin jo. Huhhuh. Missä on ihminen? Missä yhteisö? Missä tekemisen riemu? Vision jalkoihin kellahtaneena, pää kyyryssä, vision iskuilta suojautuen.
Paradoksaalista jälleen: käsitellessä vapautta näyttämöllä ovat roolijaot kaikkea muuta kuin vapaat. Ohjaajalla on jokin runko, ajatus, kaari, voimien ja vastavoimien kenttä, johon kanssakulkeva työryhmä upottaa oman materiaalinsa. Teatteriprosessi ei näin ollen voine koskaan olla itsessään vapaa. Ei demokraattinen. Ei koskaan kaikkien yksilöiden vapauden symbioosi. Vaikka näyttämöllisyyden prosessi ja idea on jalostunut työryhmän havainnoista, on muoto, sisältö, kohdennus ja suunta useimmiten lopulta yhden tai harvan hyppysissä.
On toisaalta myös niin, että rajat tuovat ja tuottavat omanlaistaan vapautta, ohjaajan tuomat dramaturgiset raamit ilmaisullista selkeyttä ja luomisen kohdentamista.
Mutta on hitto vie tämä portinvartijan pesti vain aika kummallinen paikka. Räkänokkana liikenteessä, omia työtapoja kolutessa on tämä auteurismi iskostettu himpun liian syvälle nokkaan. Voiko sen yli nähdä? Kuinka ja miten kuunnella, ottaa huomioon ihmisten omat vapaudet ja tahtojen suunnat produktioita väännellessä? Missä menee vapauden prosessissa linjanvedot ja ovatko ne yhden ihmisen päätettävissä?
-Jonne-
maanantai 8. marraskuuta 2010
Artivistik Story Projekt 2010
Tulossa pian. Tämän viikon nimissä. Tunnelmakuvia. Kuulokuvia. Tarinoita. Hyvän elementtejä Kajaanista. Lataa mp3-soittimeesi, nappaa kartta mukaan ja tee kierros kaupungilla!
 |
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Sunnuntaifiilis!
Pystytimme toiminnallisen julkisen olohuoneen Raatihuoneentorille, ihan vain tarjotaksemme kanssakaupunkilaisille mahdollisuuden istahtaa hetkeksi glögille tai askartelemaan leppoisassa sunnuntaimeiningeissä. Kansa kuuli sunnuntain tunnun, kahvit ja glögit kumottiin. Satuja kuunneltiin. Maagisia kosketuksia vaihdeltiin. Omakuvia piirreltiin. Tunnelma oli lämmin, inhimillinen, leppoisa.
Siinä touhua katsellessa ja kokiessa hiippaili mieleen kysymyksenasettelu: mikä onkaan käsitteenä se dystopinen maakunta, Schwarzenegger, jota tässä ollaan kumoamassa? Vaihtoehtoja on lukemattomia, mutta yksi mahdollinen vastaus alkoi päilyä vahvasti mielessä: Schwarzenegger on kuva voiman ja koneiden ajasta, vaarasta kadottaa inhimillinen. Muskeleiden ajasta, joka piirtyy arvoksi ihmisen yli. Kohtaamattomuuden ajasta, yksilöpalvonnan ajasta. Kukkulankuninkuuden ajasta. Ajasta, jossa yksi pikkukaupunki ei paljon yhteiskunnassa paina, vielä vähemmän sen asukkaat. Ja kun näin käy, lähtee usko, alkaa lamaantuminen.
Tehtävämme on todistaa, ettei inhimillinen ole kadonnut. Että on mahdollista katsoa kaupunkilaista sellaisenaan, arvottamatta. Että perkule, täällä ei mitkään koneet jyllää, täällä on vielä ihminen, katso! Ja meitä on monia kamppailemassa tätä lamaantumista vastaan. Että kaiken tämän keskellä meillä on vielä jäljellä jokin tahto. Jokin siemen hyvään. Pikkukaupunki, joka ei suostu terminaattoreiden ikeeseen. Undergroundmenoa ja vastarintaa! Ei muskelein, vaan kohdaten.
Hyvää menoa ja lämmintä oloa kuvakavalkadina, olkaat hyvät!
Siinä touhua katsellessa ja kokiessa hiippaili mieleen kysymyksenasettelu: mikä onkaan käsitteenä se dystopinen maakunta, Schwarzenegger, jota tässä ollaan kumoamassa? Vaihtoehtoja on lukemattomia, mutta yksi mahdollinen vastaus alkoi päilyä vahvasti mielessä: Schwarzenegger on kuva voiman ja koneiden ajasta, vaarasta kadottaa inhimillinen. Muskeleiden ajasta, joka piirtyy arvoksi ihmisen yli. Kohtaamattomuuden ajasta, yksilöpalvonnan ajasta. Kukkulankuninkuuden ajasta. Ajasta, jossa yksi pikkukaupunki ei paljon yhteiskunnassa paina, vielä vähemmän sen asukkaat. Ja kun näin käy, lähtee usko, alkaa lamaantuminen.
Tehtävämme on todistaa, ettei inhimillinen ole kadonnut. Että on mahdollista katsoa kaupunkilaista sellaisenaan, arvottamatta. Että perkule, täällä ei mitkään koneet jyllää, täällä on vielä ihminen, katso! Ja meitä on monia kamppailemassa tätä lamaantumista vastaan. Että kaiken tämän keskellä meillä on vielä jäljellä jokin tahto. Jokin siemen hyvään. Pikkukaupunki, joka ei suostu terminaattoreiden ikeeseen. Undergroundmenoa ja vastarintaa! Ei muskelein, vaan kohdaten.
Hyvää menoa ja lämmintä oloa kuvakavalkadina, olkaat hyvät!
maanantai 25. lokakuuta 2010
Uskosta itseemme, uskosta Kajaaniin
Työttömyys, toivottomuus, epäluulo, epäusko, masennus, alkoholi, yleinen vittuuntuneisuus, turpakäräjät. Pitsajonot, rasismi, ennakkoluulot ja pullonpohja. Keskustelupalstat ja kuninkuusravit. Messiaat ja terminaattorit. Kuuloluuri ja ABC. Lääkärijonot ja lakkautukset. Tämäkö on koko kuvamme Kajaanista? Tässäkö se peili, jota haluamme ruokkia?
Sen sijaan, että keskittyisimme valittamaan yleistä toimettomuuttamme tai pakenisimme kapakkaan purnaamaan pikkutunneille maailman heikoimpia puolia ja luovimaan, kuinka niistä saisi aikaan aikansa kuumeisia kuvia, meidän on otettava nokka käteen ja kysyttävä itseltämme, mitä taide tai teatteri ylipäänsä voi tehdä tämän painajaiskuvan purkamiseksi – unelmien edesauttamiseksi ja jälleenrakentamiseksi.
Onhan toki niin, että maailmaa, yhteiskuntaa tai yhteisöä painajaiskuvien kautta perkaavat esitykset (olkoon teksti-, aihe-, muoto- tahi ryhmälähtöisiä) ovat paikallaan herättämään kipakkaa keskustelua ympäristöstään. Taide on aikansa peili, sanotaan. Näemme näyttämöllä itsemme, todetaan. Onpas poliittista, toden totta, hihkuu allekirjoittanut. Ja niin kai se on. Useimmat pysäyttävimmistä taidekokemuksista ovat syntyneet juuri tämän purkavan teoksen kautta. Mutta kuuluuko aina olla purkava?
Poliittinen päiväkahviseura on hersyvästi jyvitellyt edellä sivuamani purkavan ja rakentavan esityksen eroja. Purkava, ”murskaava” esitys, joka maalailee maailmanloppua ja pilkkoo analyyttisesti maailmaa osiin, tekee esityksestä usein yhteiskunnallisesti ’rankan’ tai ’kuuman’, älyllisesti hellivän. Rakentava esitys sitä vastoin ”vastaa kysymykseen siitä mitä meidän pitäisi nyt tehdä. Siksi se on aina naurunalainen, jotenkin naiivi, jopa nolo.” Purkavaa tai rakentavaa ei tarvitse mieltää asetettavaksi vastakkain, mutta ilmiö on helposti tunnistettavissa. Kärjistetyimmillään: kärhämästä syntyy draama, raunioiden rakentamisesta tai hyvään luotaavasta hippien hölinää.
On edesvastuutonta sivuuttaa Kajaanin moninaiset epäkohdat tyystin olankohautuksin. Kaupungissa kohtaa niin monen kerroksen syrjäytymistä ja itkijäeukkoa, että paniikki iskee, epäusko syö ja murhekaanoniin tekisi mieli liittyä. Tulee kädetön olo. Epävarma. Holtiton. Myös ammatinvalintakysymyksissä. Taide, teatteri, miksi, mitä varten, kenelle? Taidetta taiteen itsensä vai yhteisönsä vuoksi? Yhteisön ongelmien kohtaamiseen, peilaamiseen, maailmanlopun profetiaan? Poliittisen, yhteiskunnallisen käsiteviidakon märehtimiseen? Kollegaseurassa punaviinipäissään maailmanparantamiseen? Onko yhtälailla aluepoliittinen statement vääntää rakennemuutosalueilla kepeästi Akkarallia, kuin hampaat irvessä uudelleentulkintaa Macbethista? Ongelmien karkottamista vai huolien peilaamista? Ja kas, kuinka pieni pian onkaan taide, taide poloinen. Alati hukkuva iäisiin kysymyksiin.
Jos jotakin teatteri voi ajassa tehdä, niin uskoa. Uskoa unelmointiin, uskoa utopioihin, olla rohkeasti nolo ja naiivi, lausua ääneen tämä ja heittää muilla määrittelyillä vesilintuja. Itse uskominenkin on naiivia nykyään. Myös minä olen nyt naiivi ja nolo ja sanoitan oman unelmaesityksen tänä päivänä:
Tämä unelmaesitys ei hae kärhämää, ei luo draamaa. Jos teatterilla on oltava vastavoima, on se kuva tai peili ensimmäisessä kappaleessa valottamasta maailmanlopun kuvasta, epäuskon kuvasta. Tämä esitys on esitys vain siksi, että sitä esitetään teatterikontekstissa ja sillä on alku ja loppu. Normaalia katsomorakennetta ei ole. Klubipöydät ja tunnelmakynttilät. Pöytäteatteria. Taide liudentuu yhdessäoloksi, esitys tapahtumaksi, näyttelijä kohdattavaksi, näyttämö uskoksi, dramaturgia uskon kuviksi. Tästä on unelma tehty. Jaetaan uskon hetki. Se, mitä löytyy tämän epäuskon takaa.
Paradoksaalista sinänsä, pieni dramaturgi pääkopassa penää tämän tästä näyttämöllistä rähinää. Että jos aihe on usko, näytetään sitten sitä epäuskoakin saatana: ensimmäiseksi kuvaksi Kajaanin vaakuna ja kaikille ilmastointiteippiä naamariin ja pitelemään sitä vaakunaa perkele. Siinäpä on sitä resonanssia sitten, peilikuvaa katsojille, metaforia ja pureksittavaa semiootikoille.
Dramaattinen lähtökohta. Mahdollinen sinänsä. Mielenkiintoiseksi dramaturgin tahdon tekeekin se olettamus, että päästäkseen kohti hyvää ja rakentavaa ja hellää ja kaunista ja hellivää ja rakastavaa ja syleilevää meidän on ensin näytettävä sen vastakohta, välähdys jostain epäuskon siemenestä, hiljaisesta hyväksymisestä tai mistä tahansa. Uskoa ei ole ilman epäuskoa. Mutta menettääkö teatteri merkityksensä, mikäli tätä epäuskoa ei näytä? Siis jos paukkaa suoraan tähän ”draamattomaan” uskonkavalkadiin Kajaanissa - unelmiin ja utopioihin - tulisiko törmänneeksi pian huoleen siitä, että on tyystin sivuuttanut kaikki mahdolliset epäkohdat ja yhteisön huolet, joita on elämänsä läpi jokaisen pubiruusun, takkutukan, kirjastonhoitajan ja paperimiehen silmissä nähnyt? Omistanikin.
Terminaattorit ja kuvat dystopiasta ovat historiaa. Tähän on uskottava, Kajaaniin on uskottava, kajaanilaisuuteen on uskottava, itseen on uskottava. Meihin on uskottava. Tällainen ajattelu on helposti lokeroitavissa hippeilyksi, hiihtelyksi, marginaaliksi tai outoiluksi. Lokeroikoot ilkeämielisimmät, ei niin väliksi.
Sillä olemme mitä olemme, koska juuri niin pitää olla. Ihmisiä unelminemme uskon kaupungissa.
-Jonne-
perjantai 15. lokakuuta 2010
Kapitalismi etsii ystävää
Performanssia kaupungilla, performanssia videolla. For provocative use only!
tiistai 12. lokakuuta 2010
Dokumentti: Turha rakentaminen?
Dokumentti, joka pohtii "turhaa" rakentamista Kajaanissa. Haastateltavina mm. kadunmiehiä ja -naisia sekä erään hypermarketin Kajaanin toimipisteen toimitusjohtaja.
Dokumentteja Kainuusta -sarjan viimeinen osa julkaistu. Get used to it.
Dokumentteja Kainuusta -sarjan viimeinen osa julkaistu. Get used to it.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Dokumentti: Primary School Musical
Dokumentti antaa yleiskatsauksen Kajaanin koulumaailman ongelmiin, jotka meitä tekijöitä mietityttävät. Tutkimme mm. mitä seurausta pikkukoulujen lakkauttamisesta on, miten huonossa kunnossa Kajaanin koulut ovat ja mitä ominaista Kajaanin kouluissa on muiden kaupunkien kouluihin verrattuna.
12.10. julkaistaan Dokumentteja Kainuusta -sarjan seuraava ja viimeinen osa "Turha rakentaminen?"
tiistai 5. lokakuuta 2010
Dokumentti: Voi veljet, missä treenis?
Yleisten treenitilojen poistuttua käytöstä yksinäinen kitaristi etsii itselleen musiikkiyhteisöä ja tilaa, jossa harjoitella Kajaanissa. Hän kiertää jututtamassa eri toimialojen henkilöitä ja musiikkiharrastajia etsiessään paikkaansa.
Dokumentteja Kainuusta -sarjan seuraava osa "Primary school musical" julkaistaan perjantaina 8.10. Sarjan viimeinen, "Turha rakentaminen?" julkaistaan 12.10.
Dokumentteja Kainuusta -sarjan seuraava osa "Primary school musical" julkaistaan perjantaina 8.10. Sarjan viimeinen, "Turha rakentaminen?" julkaistaan 12.10.
Helt okej!
Huuh-huijjaa! Dokkarien tekeminen alkaa olla siis loppusuoralla. Ainakin meidän Koulu-proggiksen osalta keksittävänä on vain vielä nimi hela jutulle. Huomasin sen olevan kyllä yllättävän vaikeaa--Eilen harkinnassa oli mm. Kajaani-setä, kissa ja koulu!, Koulut Pois!, Backstreet Kajaani, Borat 2, "Haluan aina sanoa, että nuoria moititaan ja ne sylkee", Anna vitonen?, My Kajaani will go on jne.. Kaikki hyviä ,mutta johonkin pitäis päätyä. Saa nähdä mitä keksitään.
Kummatkin periodit, kaupunkitaide sekä dokkari, ovat olleet huiseja ja opettavaisia. Itse ainakin huomasin että varsinkin dokkarin teossa oli aika amatöörifiilis, mutta siitähän se maailmanvalloitus lähtee! Innolla nyt sitten odottelemaan kolmannen periodin alkamista, saa nähdä mitä ohjaaja putkonen on keksinyt päämme menoksi..
Mut jee! Let's change the world!
-iida
ps. mulle pisteet ekasta blogimerkinnästä! (jonnea ei lasketa)
Kummatkin periodit, kaupunkitaide sekä dokkari, ovat olleet huiseja ja opettavaisia. Itse ainakin huomasin että varsinkin dokkarin teossa oli aika amatöörifiilis, mutta siitähän se maailmanvalloitus lähtee! Innolla nyt sitten odottelemaan kolmannen periodin alkamista, saa nähdä mitä ohjaaja putkonen on keksinyt päämme menoksi..
Mut jee! Let's change the world!
-iida
ps. mulle pisteet ekasta blogimerkinnästä! (jonnea ei lasketa)
maanantai 4. lokakuuta 2010
Nuoriso rähisee jälleen
Dokkarit ovat viittä vaille julkaisuvalmiita, ja näin ennakkoon jokaisen filkan tiirattuaan on todettava: tynkkyä mesitsiä tiedossa! Dokumentaristit saivat kaksi viikkoa sitten tehtävänannokseen valita aiheen, joka puhuttaa joko maakunnallisesti yleensä, tai joka puhuttaa tekijöitä maakunnassa. Aiheiden kirjo on vähintäänkin rikas ja kulmat vähintäänkin yhtä rikkaita ja rosoisia. Hämmentävää kyllä, yksi yhteinen teema nousee jokaisessa esiin varsin vahvasti, vaikkeivät dokumenttiryhmät toistensa aiheista tai näkökulmista liiemmin ole olleet syvätietoisia. Raha.
Kaupungin talous on kuralla. Jatkuvaa supistamista. Talouden pakkokasvua. Työttömyyttä. Tilojen puutetta. Harrastamisen mahdottomuutta. Puukoulujen oppilaiden päivittäisiä kuljettamisia yhä kauemmas, yhä suurempiin yksiköihin. Hypermarketteja vain keskusta-alueella kaupungin säädöksestä. Luotikujan hetkeksi helpottavaa, paineetonta toikkarointia. Tulosvastuuta. Nimettömyyttä. Kysymyksiä siitä, miksi tähän on jouduttu. Raivokasta rummuttamista sen eteen, miten tästä eteenpäin. Kotitalous, kuntatalous, kansantalous, markkinatalous.
Mitä enemmän aiheeseen perehtyy, sitä ymmyrkäisemmäksi mieli käy.
Onko vallankumous vain nuorten käsissä? Jos dokumentteja katsoo tämän kysymyksenasettelun valossa läpi tulee huomanneeksi, kuinka haastateltavat (virkamies- tai yrityssektorilla) ilmaisevat aiheen tärkeyden painottamisen lomassa sitä, miten on hyvä, että nimenomaan nuoret ottavat nämä haasteet vastaan ja haastavat itseään sekä kaupunkia panostamaan asioihin. Nuoruus on vitaalia. Nuorena on syytä olla radikaali. Nuorena saa olla naiivi. Niinhän se on mennyt jo viidettä vuosikymmentä. Jos Ilkka Kanervalta kysyttäisiin nyt Vanhan valtaukseen osallistumisesta, naurahtaisi hän hyväntahtoisesti, pieni pilke silmässään: "Olin nuori."
Nuorten on politisoiduttava varhain. Nuorten on syytä ottaa vastuu, väittää vastaan, argumentoida, esittää kritiikkiä, olla yhteiskunnallisia utopisteja. Positiivista anarkiaa tarvitaan yhtä lailla nyt kuin kukkakuosistaan tutulla 60-luvulla. Mutta mihin tämä kaikki johtaa? Missä vaiheessa tulee se piste, jolloin ei itse enää politisoiduta, vaan usutetaan seuraavat sukupolvet tekemään uusi yhteiskunnallinen työ? Lokeroin nyt tietoisen räikeästi - olenhan itsekin verrattain nuoreksi määriteltävissä.
En suinkaan väitä, että vanhemmiten aktiivisuus (tai aktivistisuus) tyystin häviää; dokumenteissa esiintyy joukko järjestöaktiiveja sekä yhdistysten puuhasetiä ja -tätejä, jotka ponnistelevat väsymättä liki tuulimyllyiltä tuntuvia vastuksia vastaan. Iästä riippumatta. Vaan onko aktiivisuus marginalisoitumassa? Passivoidummeko ajan helmassa? Kannammeko harteillamme kuntatalouden, työn ja leikkaamisten kohtuutonta taakkaa? Onko rikollista hypätä sapattivapaalle ennen virallista eläkeikää? Entä yhteinen tahto jonkin asian eteen, onko sitä? Ja ennenkaikkea, mitä tämä kaikki maksaa? Kotitalous, kuntatalous, kansantalous, markkinatalous. Lisätään listaan ähky ja uupumus.
Rahan itsemääräämisvaltaa vastaan on helppo huudella. Raha on helposti personoitavissa tuntemattomaksi uhkaksi, pahaksi silmäksi, Wahlroosin viiksiksi, Metropolia Ammattikorkeakoulun mammuttitautiseksi hallitukseksi tai vaikkapa tavan pikkuvirkamiehiksi, joille tulee heristeltyä asenteellista keskisormea tuon tuosta. Tämä suuri personoitava tuntematon on myös varsin draamallinen elementti, käsittämättömyydessään haastava antagonisti. Keskisormi ei kuitenkaan edes lyhyellä tähtäimellä riitä saati mihinkään hedelmälliseen koskaan johda. Tarvitaan toisenlaista rähinää. Rähinää, joka on edes jonkinasteisessa dialogissa ympäristönsä kanssa. Rähinää, joka saa aiheuttaa provokaatioita, mutta ennenkaikkea synnyttää aktiivisuutta ihmisarvoisen elämän eteen. Rähinää päiväkodeissa. Rähinää vanhainkodeissa. Ja ennenkaikkea rähinää niiden tuhansien ja taas tuhansien työikäisten selkäpiissä. Rähinöinti ei saa jäädä vain nuorten etuoikeudeksi. Rähinöinti ei saa marginalisoitua.
Tämän toisenlaisen rähinän ituja on pian julkaistavissa dokumenteissa. Ei keskisormi pystyssä, vaan avoimella dialogilla, monipuolisella katsannolla, ihmettelyllä, asenteella.
Talous on kuuma peruna nälkämaassa. Muutama viikko sitten koettu KOKY:n kuokkajuhla sekä dokumenttien teemoiksi nousevat gallupit ja haastattelut nostavat päätään ja huolta maakunnallisesta hyvinvoinnista. Kuten aiemmin todettu: ihmisillä on suunnaton tarve purkaa tuntemuksiaan ja tukea aktivismia, mutta tarttumatta itse tarjottuun liituun, pukematta mielipidettään julkiseksi. Jatkamme rähinää. Jatkamme rähinöimiseen kannustamista.
Kuinka tai miten taide astuu kuvioihin? Taiteella on monipuolinen kyky mielekkäästi abstrahoida tai tuoda julki ilmiöitä tai asioita, jotka olisivat muuten vaarassa jäädä käsittelemättä. Yhtä lailla taiteella on valtava potentiaali pervertoida, yksipuolistaa tai jopa tuhota suhteensa ympäröivään todellisuuteen. Liian usein taide toimittaa jälkimmäistä, tietoisesti tai tiedostamatta. Taiteen määrittelyillä voi ja pitääkin heittää vesilintua. Rähisemisen ei ole tuettava taidetta. Taiteen on tuettava rähisemistä.
-Jonne-
Kaupungin talous on kuralla. Jatkuvaa supistamista. Talouden pakkokasvua. Työttömyyttä. Tilojen puutetta. Harrastamisen mahdottomuutta. Puukoulujen oppilaiden päivittäisiä kuljettamisia yhä kauemmas, yhä suurempiin yksiköihin. Hypermarketteja vain keskusta-alueella kaupungin säädöksestä. Luotikujan hetkeksi helpottavaa, paineetonta toikkarointia. Tulosvastuuta. Nimettömyyttä. Kysymyksiä siitä, miksi tähän on jouduttu. Raivokasta rummuttamista sen eteen, miten tästä eteenpäin. Kotitalous, kuntatalous, kansantalous, markkinatalous.
Mitä enemmän aiheeseen perehtyy, sitä ymmyrkäisemmäksi mieli käy.
Onko vallankumous vain nuorten käsissä? Jos dokumentteja katsoo tämän kysymyksenasettelun valossa läpi tulee huomanneeksi, kuinka haastateltavat (virkamies- tai yrityssektorilla) ilmaisevat aiheen tärkeyden painottamisen lomassa sitä, miten on hyvä, että nimenomaan nuoret ottavat nämä haasteet vastaan ja haastavat itseään sekä kaupunkia panostamaan asioihin. Nuoruus on vitaalia. Nuorena on syytä olla radikaali. Nuorena saa olla naiivi. Niinhän se on mennyt jo viidettä vuosikymmentä. Jos Ilkka Kanervalta kysyttäisiin nyt Vanhan valtaukseen osallistumisesta, naurahtaisi hän hyväntahtoisesti, pieni pilke silmässään: "Olin nuori."
Nuorten on politisoiduttava varhain. Nuorten on syytä ottaa vastuu, väittää vastaan, argumentoida, esittää kritiikkiä, olla yhteiskunnallisia utopisteja. Positiivista anarkiaa tarvitaan yhtä lailla nyt kuin kukkakuosistaan tutulla 60-luvulla. Mutta mihin tämä kaikki johtaa? Missä vaiheessa tulee se piste, jolloin ei itse enää politisoiduta, vaan usutetaan seuraavat sukupolvet tekemään uusi yhteiskunnallinen työ? Lokeroin nyt tietoisen räikeästi - olenhan itsekin verrattain nuoreksi määriteltävissä.
En suinkaan väitä, että vanhemmiten aktiivisuus (tai aktivistisuus) tyystin häviää; dokumenteissa esiintyy joukko järjestöaktiiveja sekä yhdistysten puuhasetiä ja -tätejä, jotka ponnistelevat väsymättä liki tuulimyllyiltä tuntuvia vastuksia vastaan. Iästä riippumatta. Vaan onko aktiivisuus marginalisoitumassa? Passivoidummeko ajan helmassa? Kannammeko harteillamme kuntatalouden, työn ja leikkaamisten kohtuutonta taakkaa? Onko rikollista hypätä sapattivapaalle ennen virallista eläkeikää? Entä yhteinen tahto jonkin asian eteen, onko sitä? Ja ennenkaikkea, mitä tämä kaikki maksaa? Kotitalous, kuntatalous, kansantalous, markkinatalous. Lisätään listaan ähky ja uupumus.
Rahan itsemääräämisvaltaa vastaan on helppo huudella. Raha on helposti personoitavissa tuntemattomaksi uhkaksi, pahaksi silmäksi, Wahlroosin viiksiksi, Metropolia Ammattikorkeakoulun mammuttitautiseksi hallitukseksi tai vaikkapa tavan pikkuvirkamiehiksi, joille tulee heristeltyä asenteellista keskisormea tuon tuosta. Tämä suuri personoitava tuntematon on myös varsin draamallinen elementti, käsittämättömyydessään haastava antagonisti. Keskisormi ei kuitenkaan edes lyhyellä tähtäimellä riitä saati mihinkään hedelmälliseen koskaan johda. Tarvitaan toisenlaista rähinää. Rähinää, joka on edes jonkinasteisessa dialogissa ympäristönsä kanssa. Rähinää, joka saa aiheuttaa provokaatioita, mutta ennenkaikkea synnyttää aktiivisuutta ihmisarvoisen elämän eteen. Rähinää päiväkodeissa. Rähinää vanhainkodeissa. Ja ennenkaikkea rähinää niiden tuhansien ja taas tuhansien työikäisten selkäpiissä. Rähinöinti ei saa jäädä vain nuorten etuoikeudeksi. Rähinöinti ei saa marginalisoitua.
Tämän toisenlaisen rähinän ituja on pian julkaistavissa dokumenteissa. Ei keskisormi pystyssä, vaan avoimella dialogilla, monipuolisella katsannolla, ihmettelyllä, asenteella.
Talous on kuuma peruna nälkämaassa. Muutama viikko sitten koettu KOKY:n kuokkajuhla sekä dokumenttien teemoiksi nousevat gallupit ja haastattelut nostavat päätään ja huolta maakunnallisesta hyvinvoinnista. Kuten aiemmin todettu: ihmisillä on suunnaton tarve purkaa tuntemuksiaan ja tukea aktivismia, mutta tarttumatta itse tarjottuun liituun, pukematta mielipidettään julkiseksi. Jatkamme rähinää. Jatkamme rähinöimiseen kannustamista.
Kuinka tai miten taide astuu kuvioihin? Taiteella on monipuolinen kyky mielekkäästi abstrahoida tai tuoda julki ilmiöitä tai asioita, jotka olisivat muuten vaarassa jäädä käsittelemättä. Yhtä lailla taiteella on valtava potentiaali pervertoida, yksipuolistaa tai jopa tuhota suhteensa ympäröivään todellisuuteen. Liian usein taide toimittaa jälkimmäistä, tietoisesti tai tiedostamatta. Taiteen määrittelyillä voi ja pitääkin heittää vesilintua. Rähisemisen ei ole tuettava taidetta. Taiteen on tuettava rähisemistä.
-Jonne-
torstai 23. syyskuuta 2010
Artivistik Film Projekt 2010
Aktivismia! Mielipiteitä! Taidetta! Haastatteluja! Gonzoa! Näkökulmia! Näkemyksiä! Rajauksia! Mahdollisuuksia! Vanhoja! Nuoria! Iloa! Kritiikkiä! Tiloja! Yhteiskuntia! Utopioita! Dystopioita! Ihmisiä! Koneita! Kärkevyyttä! Tärkeyttä! Totuuksia!
Kolme dokumenttia Kainuusta.
Tulossa pian.
 |
| Kuvassa aktivistien ystävät |
tiistai 21. syyskuuta 2010
Support da Kajaani
Aktivistit jakaantuivat kolmen ryhmiin pohtimaan, mikä, kuka tai ketkä ovat Kajaanissa kannattamisen arvoisia. Mitä haluamme nostaa kaupunkikuvassa aiheena tai tekotapana esiin. Kaupungissa on lukemattomia kannatettavia asioita, joten allaoleva on vain murto-osa kaikesta kaupungissa muiluvasta potentiaalista.
Kannatuksen kohde ja muoto olivat kunkin ryhmän päätettävissä, joten lopputulemat vaihtelivat kaupunkitaiteen, esittävän muodon ja videon välillä, sisällöt suorasta toiminnasta metatasoihin!
Kannatuksen kohde ja muoto olivat kunkin ryhmän päätettävissä, joten lopputulemat vaihtelivat kaupunkitaiteen, esittävän muodon ja videon välillä, sisällöt suorasta toiminnasta metatasoihin!
 |
| Support kaupungin esteettisyys! Halusimme tehdä Kajaanin pienet ja vialliset asiat näkyviksi jollain positiivisella tavalla, koska mielestämme ne ansaitsevat huomiota! Päätimme ottaa tehtävänannon kirjaimellisesti ja performanssissamme konkreettisesti tuemme ja kannattelemme viallista aidantolppaa. Tekijät: Beata, Anni K., Iida |
 |
| Support Kainuun nuorten säveltaide ry! Teimme kaksinäytöksisen performanssiteoksen Kainuun nuorten säveltaide ry:n puolesta. Performanssi tapahtui Kajaanissa Generaattorin tiloissa. Esityksen sisältö heijasteli Kainuun tämänhetkistä muusikoiden treenikämppätilannetta ja sitä, kun niitä ei täällä enää ole. Ensimmäinen näytös (Generaattorin takavarastossa) sisältää draamallisen tilanteen, jossa kuvataan aikaa, milloin treenikämpät olivat vielä arkisia Kainuussa. Aikaa, jolloin musiikinharrastajilla oli vielä tilojen puolesta hyvät oltavat. Toinen näytös (pimiössä, kuva yllä) kuvaa puolestaan tilannetta, jossa nuoret ovat ajautuneet 'pohjalle'. Sellaiseen paikkaan, missä tila tekee musiikin tuottamisesta hankalaa ja epäkäytännöllistä. Esityksen tarkoituksena on kerta ihmisille, kuinka Kainuun potentiaali musiikkikulttuurin saralla saataisiin jatkumaan. Hankkimalla tiloja harrastajille. Tekijät: Aki, Jasu, Peki Support da Konsta Pylkkänen from nopeantoiminnanjoukot on Vimeo. Support da Konsta Pylkkänen! Koska Konsta Pylkkänen, Kainuun sankari ja kainuulaisuuden symboli, ei ole löytänyt kortteeria ja raukka on joutunut sitä yksin etsimään, päätimme kannattaa häntä löytämään sen. Tekijät: Jaani, Anni M., Iiro |
torstai 16. syyskuuta 2010
Vaihtoehtoisia nähtävyyksiä!
Kajaanin Underground-nähtävyydet ovat vihdoin täällä! Käy kokemassa, kurkkaamassa ja kirjoittamassa omasi!
perjantai 10. syyskuuta 2010
Artivistit kuokkabileissä
Artivistit näkyivät tänään Kajaanin opettajankoulutusyksikön opiskelijoiden (ja ehkä myös henkilökunnankin) järjestämissä kuokkabileissä. Liidutus ja avoin purkufoorumi kansalaisille oli päivämme missio. Menossa mukana oli myös soittoartivistit; Klubiorkesteri Houseband raikui komeasti Lönnrotin patsaan juurella. Ja Lipposen Pave melkein liidutti itsekin, käväisi ainakin varsin liki aktivistista ryhmäämme.
Kuokkabilepuiston viereisessä ravintolassa järjestettiin viralliset Oulun yliopiston Kajaanin OKY:n 110-vuotiskinkerit. Niihin bileisiin ei kutsuttu juuri ketään Kajaanin OKY:n henkilöstöstä tai opiskelijakunnasta.
Puhumisen ja käsittelyn tarve opettajankoulutuksen tilasta on tässä kaupungissa suorastaan valtava, sen aisti ja tunsi jokainen läsnäolija. Pistimme merkille, että etenkin vanhemmat kadullakulkijat tuntuivat olevan todella huolissaan Kajaanin tulevaisuudesta sekä Koky:n lakkauttamisesta. Kun heille tarjosi liitua ja mahdollisuutta heittäytyä kirjoittamaan ajatuksiaan katuun, kieltäytyi moni vedoten siihen, ettei ole inspiraatiota kirjoittaa. Lieköhän ollut kyseessä ko. foorumin leikittelevä muoto tai outous tai sisäsyntyinen paine siihen, että jotain todella syväluotaavan analyyttistä pitäisi muka osata juuri nyt ja tällä hetkellä keksiä vai ylipäänsä jonkin asian pukeminen kirjalliseen, painettuun muotoon vai... Mene ja tiedä. Onneksi kaupunkilaisten joukossa oli myös liidutusintoilijoita ja saimme foorumeihin varsin mukavasti paljaita, reteitä ja impulsiivisiakin kannanottoja.
Kuokkabilepuiston viereisessä ravintolassa järjestettiin viralliset Oulun yliopiston Kajaanin OKY:n 110-vuotiskinkerit. Niihin bileisiin ei kutsuttu juuri ketään Kajaanin OKY:n henkilöstöstä tai opiskelijakunnasta.
Puhumisen ja käsittelyn tarve opettajankoulutuksen tilasta on tässä kaupungissa suorastaan valtava, sen aisti ja tunsi jokainen läsnäolija. Pistimme merkille, että etenkin vanhemmat kadullakulkijat tuntuivat olevan todella huolissaan Kajaanin tulevaisuudesta sekä Koky:n lakkauttamisesta. Kun heille tarjosi liitua ja mahdollisuutta heittäytyä kirjoittamaan ajatuksiaan katuun, kieltäytyi moni vedoten siihen, ettei ole inspiraatiota kirjoittaa. Lieköhän ollut kyseessä ko. foorumin leikittelevä muoto tai outous tai sisäsyntyinen paine siihen, että jotain todella syväluotaavan analyyttistä pitäisi muka osata juuri nyt ja tällä hetkellä keksiä vai ylipäänsä jonkin asian pukeminen kirjalliseen, painettuun muotoon vai... Mene ja tiedä. Onneksi kaupunkilaisten joukossa oli myös liidutusintoilijoita ja saimme foorumeihin varsin mukavasti paljaita, reteitä ja impulsiivisiakin kannanottoja.
Kajaanin ehdollistaminen liidutuksen iloihin jatkuu! Get used to it, Kainuu.
 |
| Mitä minä/me voimme tehdä Kajaanin paremman tulevaisuuden eteen? |
 |
| Mitä tapahtuu juuri nyt ravintolassa/puistossa - aisti, huomioi, liiduta |
 |
| Sana on meillä vielä vapaa! - terveiseni illallispöytään |
 |
| Valitse kaista |
 |
| Pave |
 |
| Klubiorkesteri Houseband - Artivistic Orkestar |
 |
| Artivistic foto |
 |
| Luovuus iski liiduttaviin |
 |
| Artivistic Orkestar backstage |
 |
| Taustalla ravintola |
torstai 9. syyskuuta 2010
Vetoomuksia ja kaupunkikuvia
Havainnoimme kaupunkitilaa ja lopulta laadimme havaintojen pohjalta viisi timanttista vetoomusta kaupungille. Itse vetoomukset löysivät tiensä luonnollisen (julkisen) paikkansa havaintosijoille. Spottasimme vetoomuskeikallamme kaupunkikuvasta myös kosolti muutakin! Kuvaraportti kertoo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)