Dokkarit ovat viittä vaille julkaisuvalmiita, ja näin ennakkoon jokaisen filkan tiirattuaan on todettava: tynkkyä mesitsiä tiedossa! Dokumentaristit saivat kaksi viikkoa sitten tehtävänannokseen valita aiheen, joka puhuttaa joko maakunnallisesti yleensä, tai joka puhuttaa tekijöitä maakunnassa. Aiheiden kirjo on vähintäänkin rikas ja kulmat vähintäänkin yhtä rikkaita ja rosoisia. Hämmentävää kyllä, yksi yhteinen teema nousee jokaisessa esiin varsin vahvasti, vaikkeivät dokumenttiryhmät toistensa aiheista tai näkökulmista liiemmin ole olleet syvätietoisia. Raha.
Kaupungin talous on kuralla. Jatkuvaa supistamista. Talouden pakkokasvua. Työttömyyttä. Tilojen puutetta. Harrastamisen mahdottomuutta. Puukoulujen oppilaiden päivittäisiä kuljettamisia yhä kauemmas, yhä suurempiin yksiköihin. Hypermarketteja vain keskusta-alueella kaupungin säädöksestä. Luotikujan hetkeksi helpottavaa, paineetonta toikkarointia. Tulosvastuuta. Nimettömyyttä. Kysymyksiä siitä, miksi tähän on jouduttu. Raivokasta rummuttamista sen eteen, miten tästä eteenpäin. Kotitalous, kuntatalous, kansantalous, markkinatalous.
Mitä enemmän aiheeseen perehtyy, sitä ymmyrkäisemmäksi mieli käy.
Onko vallankumous vain nuorten käsissä? Jos dokumentteja katsoo tämän kysymyksenasettelun valossa läpi tulee huomanneeksi, kuinka haastateltavat (virkamies- tai yrityssektorilla) ilmaisevat aiheen tärkeyden painottamisen lomassa sitä, miten on hyvä, että nimenomaan nuoret ottavat nämä haasteet vastaan ja haastavat itseään sekä kaupunkia panostamaan asioihin. Nuoruus on vitaalia. Nuorena on syytä olla radikaali. Nuorena saa olla naiivi. Niinhän se on mennyt jo viidettä vuosikymmentä. Jos Ilkka Kanervalta kysyttäisiin nyt Vanhan valtaukseen osallistumisesta, naurahtaisi hän hyväntahtoisesti, pieni pilke silmässään: "Olin nuori."
Nuorten on politisoiduttava varhain. Nuorten on syytä ottaa vastuu, väittää vastaan, argumentoida, esittää kritiikkiä, olla yhteiskunnallisia utopisteja. Positiivista anarkiaa tarvitaan yhtä lailla nyt kuin kukkakuosistaan tutulla 60-luvulla. Mutta mihin tämä kaikki johtaa? Missä vaiheessa tulee se piste, jolloin ei itse enää politisoiduta, vaan usutetaan seuraavat sukupolvet tekemään uusi yhteiskunnallinen työ? Lokeroin nyt tietoisen räikeästi - olenhan itsekin verrattain nuoreksi määriteltävissä.
En suinkaan väitä, että vanhemmiten aktiivisuus (tai aktivistisuus) tyystin häviää; dokumenteissa esiintyy joukko järjestöaktiiveja sekä yhdistysten puuhasetiä ja -tätejä, jotka ponnistelevat väsymättä liki tuulimyllyiltä tuntuvia vastuksia vastaan. Iästä riippumatta. Vaan onko aktiivisuus marginalisoitumassa? Passivoidummeko ajan helmassa? Kannammeko harteillamme kuntatalouden, työn ja leikkaamisten kohtuutonta taakkaa? Onko rikollista hypätä sapattivapaalle ennen virallista eläkeikää? Entä yhteinen tahto jonkin asian eteen, onko sitä? Ja ennenkaikkea, mitä tämä kaikki maksaa? Kotitalous, kuntatalous, kansantalous, markkinatalous. Lisätään listaan ähky ja uupumus.
Rahan itsemääräämisvaltaa vastaan on helppo huudella. Raha on helposti personoitavissa tuntemattomaksi uhkaksi, pahaksi silmäksi, Wahlroosin viiksiksi, Metropolia Ammattikorkeakoulun mammuttitautiseksi hallitukseksi tai vaikkapa tavan pikkuvirkamiehiksi, joille tulee heristeltyä asenteellista keskisormea tuon tuosta. Tämä suuri personoitava tuntematon on myös varsin draamallinen elementti, käsittämättömyydessään haastava antagonisti. Keskisormi ei kuitenkaan edes lyhyellä tähtäimellä riitä saati mihinkään hedelmälliseen koskaan johda. Tarvitaan toisenlaista rähinää. Rähinää, joka on edes jonkinasteisessa dialogissa ympäristönsä kanssa. Rähinää, joka saa aiheuttaa provokaatioita, mutta ennenkaikkea synnyttää aktiivisuutta ihmisarvoisen elämän eteen. Rähinää päiväkodeissa. Rähinää vanhainkodeissa. Ja ennenkaikkea rähinää niiden tuhansien ja taas tuhansien työikäisten selkäpiissä. Rähinöinti ei saa jäädä vain nuorten etuoikeudeksi. Rähinöinti ei saa marginalisoitua.
Tämän toisenlaisen rähinän ituja on pian julkaistavissa dokumenteissa. Ei keskisormi pystyssä, vaan avoimella dialogilla, monipuolisella katsannolla, ihmettelyllä, asenteella.
Talous on kuuma peruna nälkämaassa. Muutama viikko sitten koettu KOKY:n kuokkajuhla sekä dokumenttien teemoiksi nousevat gallupit ja haastattelut nostavat päätään ja huolta maakunnallisesta hyvinvoinnista. Kuten aiemmin todettu: ihmisillä on suunnaton tarve purkaa tuntemuksiaan ja tukea aktivismia, mutta tarttumatta itse tarjottuun liituun, pukematta mielipidettään julkiseksi. Jatkamme rähinää. Jatkamme rähinöimiseen kannustamista.
Kuinka tai miten taide astuu kuvioihin? Taiteella on monipuolinen kyky mielekkäästi abstrahoida tai tuoda julki ilmiöitä tai asioita, jotka olisivat muuten vaarassa jäädä käsittelemättä. Yhtä lailla taiteella on valtava potentiaali pervertoida, yksipuolistaa tai jopa tuhota suhteensa ympäröivään todellisuuteen. Liian usein taide toimittaa jälkimmäistä, tietoisesti tai tiedostamatta. Taiteen määrittelyillä voi ja pitääkin heittää vesilintua. Rähisemisen ei ole tuettava taidetta. Taiteen on tuettava rähisemistä.
-Jonne-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti